Ensin ajattelin aloittaa postauksen mahtipontisella latinankielisellä lausahduksella, muttei se sitten sopinutkaan.

Ruokablogin pitäminen oli aluksi tosi hauskaa, mutta viime aikoina se ei ole sitä ollut. Blogista oli itselleni oikeasti apua ja iloa kun opettelin ruoanlaittoa ja syömistä - voisi ajatella, että jälkimmäisen osaavat kaikki syntymästä saakka, mutta yllättävän vaikeaa se kuitenkin oli nuorelle naiselle, joka pitkään kuvitteli, että sopiva painoindeksi olisi noin 18.

Nyttemmin olen hyväksynyt pari tosiseikkaa elämässä, osittain kiitos Korianterilan ja osittain luultavasti ihan vain siksi, etten kolmenkympin tällä puolella enää jaksa niin kauheasti asiasta piitata. Mä oon ihan hyvä näin. Ruoka on asettunut elämässäni prioriteettilistalla korkeudelle, joka ainakin nyt tuntuu hyvältä; vaikka rakastankin hyvää ruokaa, olen samalla tajunnut, että riittävän hyvä riittää minulle ainakin itse toteutettuna. Eikä siitä oikein riitä sisältöä ruokablogiin. Korianteria siirtyy siis ihan virallisesti talviunille.

Olen salaa (tai nyt siis avoimesti) hieman kateellinen kaikille ihanille ruokabloggaajille, jotka jaksavat sekä innostua että innostaa - olisin kovasti halunnut olla samanlainen, mutta kun en ole, niin en ole.

Ruoan sijaan jaksan vääntää idioottimaisen monimutkaisia neuleprojekteja, joita kiroan jo siinä vaiheessa kun kerin lankaa vyyhdiltä.

Jatkossa aion yhä seurata ja kommentoida ruokablogeja - olette ihania. Omia jorinoitani jatkan Sivukirjastossa, jossa puhun kirjoista, todellisesta ja näköjään kuolemattomasta intohimostani. Lisäksi - sikäli kun jotakuta kiinnostaa - ruoasta, käsitöistä, vauva-asioista ja kaikesta muustakin, tarinoin täällä: Pudonneita omenoita.* Tervetuloa visiitille.

* Niin niin, tiedän, blokki on henkinen. Voisihan siitä kaikesta muusta jorista tännekin, vaan kun ei voi.

Maailma ei kuulemma mene eteenpäin ilman vaahtoavia eukkoja, joten vaahdotaan nyt sitten.

Nestlé lähestyi minua juuri Dolce Gusto -nappikahvimasiinansa mainoksella. Töihin otettiin testilaitteeksi Nestlén toisenlainen nappikahvikone, joka oli eilisen vaahtoamisen aihe. Dolce Gusto on kuulemma, hetki, "...täydellinen lahja hääparille, ylioppilaille, syntymäpäiväsankareille ja kaikille, jotka haluavat juoda kahveja kotona yhtä monipuolisesti kuin kahvilassa".

Otsasuoni pullistuu, piipöl. Olen todella iloinen, että menimme naimisiin jo vuosi sitten, eikä kukaan keksinyt kiusata meitä kapselikahvilla.

Tässä niitä vaahtopäitä:

1. Yhtä monipuolisesti kuin kahvilassa? Ehkä. Yhtä maukkaasti? Takuulla ei. Nappikahvi maistuu karsealta, kapselikahvilta olen onnekseni välttynyt, mutten odota siltäkään kummempia. Jos haluaa kotiin hyvää kahvia, kannattaa investoida hyvään kahviin eikä keisarin uuteen vaateparteen.
2. Työpaikan masiinan kahvikapselit ovat alumiinia jonka sisällä on kahvia. Mihin jätteeseen? Lipevä myyntijantteri sanoi, että alumiinia on kapselissa 0,5 g ja kapselit voi laittaa energiajakeeseen. Toki, hän jatkoi, on kuluttajan vastuulla sitten myös laittaa se kapseli sinne energiajakeeseen. EI KÄY, sanon minä. Firmat eivät voi vetäytyä jätteidenkäsittelyvastuusta laittamalla lipeviä myyntijanttereita kertomaan, että kyllähän me tekisimme, mutta kun käyttäjä. Työpaikalla haluan myös nähdä sen prosessin, jossa nappijäte myös menee sinne energiajakeeseen - missään firmassa, jossa olen itse ollut töissä, ihmiset eivät ole systemaattisesti kykeneviä laittamaan alumiinia sekajätteeseen biojätteen sijaan. Terveisin se kiukkuinen eukko, joka nyppii sekajätettä biojätteestä. Just say no.
3. Itseään ei pidä lukita teknologiaan. Nappikahvia saa valikoiduilta jälleenmyyjiltä, kapselikahvia samoin. Kun tämä villitys joskus loppuu - ja se kyllä loppuu, uskokaa pois vain - kouraan saattaa jäädä ruma muovinen kapine johon ei saa täydennyskapseleita. Tai se täydennys maksaa paljon enemmän kuin kaupasta saatava kahvi + kahvintekosälä, joita muuten saa useilta eri valmistajilta. Myös luomuna ja reiluna.
4. Nescafén webisivut eivät ilmeisesti ota kantaa ympäristöasiaan, tai jos ottavat, on kannanotto piilotettu jonnekin alasivuille jonne ei voi löytää ennenkuin sivu on pakko sulkea kammottavan taustamusiikin takia. (Musiikin kyllä saa pois - jos löytää oikean napin, jonka paikka tietenkin vaihtuu joka sivulla. Alasivulla musiikki alkaa soida uudestaan. Äänimaiseman saastutus on ainakin itselleni lähes tarpeeksi hyvä syy boikotoida tuotetta kuin tuotetta.)

Argh. Jos haluaa uusia kahvinkeittovälineitä, kannattanee tutustua vaikka mutteripannuun. Siitä olen kuullut vain hyvää.

Innostuin sosiaalisessa mediassa esittämistäni uhkauksista huolimatta postaamaan, kun oli kaksikin karkkiaiheista juttua.

Ensteks uutuuskarkeista. 

Tuossa iltana muutamana seisoin eteisessä valmiina yöpuulle, ja koira seisoi eteisessä miettimässä koiramaisia juttuja, kun rakas puolisoni asteli paikalle. Koira tuli välittömästi hulluksi ja alkoi juosta (huomatkaa muuten normitetun kielen vertauskuvan oikeaoppinen käyttö) kämppää ympäri kuono väristen.

- Mikä sille tuli, kysyi herra Korianteria.
- Mikä täällä haisee, ja mitä sä syöt, kysyin minä.

Puolisoni näytti onnelliselta niin kuin vain voi ihminen, joka salaa onnittelee itseään karkkikaapin ryöstöstä mutta pyrkii enkelimäiseen "who, me?" -lookiin. Koira kiersi asuntoa neljättä tai viidettä kertaa.

- Eiku oikeesti, mikä sille tuli? (Tämä oli surullinen yritys vaihtaa puheenaihetta, kuten kohta tulemme huomaamaan.)
- No kun täällä rupes haisemaan ihan sellanen ... no ... Dentastix. Mitä sä oikein syöt?

Dentastix (tiedoksi niille lukijoille, jotka ovat aiheesta surullisen tietämättömiä) on koirille annettava herkkupala jota hammasterveydellisin väittein markkinoidaan. Koska koiran hammaskiven poisto on maksuteknisesti silkka pystyryöstö, monet omistajat antavat mielellään lemmikeilleen Dentastixejä siinä toivossa, ettei eläinlääkärin edessä olisi pakko kaivella kuvettaan. Sitäpaitsi terveysvaikutteisilla herkuilla on kivempi lahjoa koiraa, jää parempi omatunto.

Näillä lahjotaan koiria.

Puoliso taipui väistämättömän edessä:

- Mä muistin, että meillä oli niitä Tervalakuja, ja päätin maistaa.

Pyyteetön aviomies oli siis ostanut puolisolleen, mainosten uhrille, eli minulle paketin Pandan lakupaloja, makuna terva. Epätyypillisesti lakut olivat odotelleet kaapissa koko viikon ilman, että kukaan oli repinyt pakettia auki. Mutta nyt riitti repijöitä, sillä kun pakettia vähän ravisteli, kävi ilmi, että Pandan Tervalakut tuoksuvat koiran nokkaan enemmän Dentastixeiltä kuin Dentastixit.

Minun Dentastixit.

Vein loput työkavereille.



Toiseks uutuuskarkeista

Pääsin ihanan Annan peesissä tutustumaan uusiin TV Mix -karkkeihin MTV3:n studioille. Uudet TV Mix -karkit tarkoittivat tässä tapauksessa TV Mix -karkkeja, jotka oli dipattu suklaaseen, sekä uusia suklaa ...no... puffeja, sori jos varastin jonkun trademarkatun termin.

Jättikatkat nam. Kuva Hannu Peltola

Tilaisuuden idea oli nerokas: siellä dipattiin kaikkea suklaaseen. Ja kun sanon kaikkea, tarkoitan lähes juuri sitä. Esimerkiksi kukkakaali + tumma suklaa tuottivat hämmentävän kookoksen jälkimaun, ja naudanliha ja tumma suklaa toimivat muuten vaan. Paras kombo oli silti, tadaa, jättikatkikset ja maitosuklaa - yhdistelmä, jota voisin hehkuttaa vaikka kuinka, ellei tilaisuudesta pitäisi mainita vielä yhtä juttua:

Paikalla oli myös Maikkarin aamuteeveessä kokkaava Oula Hänninen, joka kokkaa myös Hämeenlinnan Katisten kartanossa, mikä onkin vallan erinomainen mesta. Sääli vain, ettei sinne niin vain kävellä - kyseessä on tilausravintola, mutta pari vuotta sitten se oli vielä auki normiravintolanakin ja vanhempani ilmeisesti harkitsivat paikan kirjastohuoneeseen muuttamista. Jos tulee tilaisuus, kantsii kokeilla. (Kokki, kokeilla, haha, see what I did there? No? I'll get me coat.)

(Ainii ne karkit. Suhtaudun varovaisen positiivisesti; haluaisin mieluummin Malacolta takaisin ne jumalaiset kirpeät pienet karkkipussit kuin suklaadipattuja asioita, mutta olenkin vissiin epätyypillinen nainen ihminen. Ja tuota, nyt kun tarkemmin ajattelen, olkaa ystävällisiä siellä Malacolla älkääkä tuoko takaisin niitä jumalaisia kirpeitä karkkeja, hammaslääkärini ja kansanterveyslaitos kiittävät molemmat.)

Tänään on kokattu herkkuja. Niin, jos siis luulee, että vähähiilihydraattisella ruokavaliolla joutuu luopumaan kaikista herkuista, on väärässä. (Sitäpaitsi söin aiemmin päivällä korruptiopullan. Toivoin kyllä, että se olisi ollut korruptiopussillinen Blairin sipsejä.)

Kun viilenee, tekee mieli jotain lämmintä, kuten juustotäytteisiä chilejä, jotka on kääritty pekoniin. Niitä tosin tekee mieli usein muutoinkin, mutta kaupasta löytää harvoin sopivan kokoisia chilejä. Nyt löytyi. (Tai siis joku habanero tietysti on aika optimaalisen kokoinen mutta sitä ei sitten tikahtumatta syö, ellei ole treenannut. Henkilökohtainen chilikuntoni on tällä hetkellä huonohko.)

Reseptistä vinkkasi keittiöjumalatar Saija. Saija käski kiittää ohjeesta The Pioneer Womania, mutta minusta Saijan versio on ytimekkäämpi. Se menee näin:

Pekoniin käärityt, juustotäytteiset chilit

Ota chilit, halkaise kahtia (älä ota niitä tulisimpia), poista siemenet, lääpi sisuta täyteen philadelphia-juustoa, kääri ympärille sopiva siivu pekonia. Paista uunissa kunnes pekoni on rapsakkaa. Syö ja nauti suunnattomasti!

 Ostoslistalle siis:

• Chilejä paljon [meidän lähikaupassamme irtochilien tulisuus oli ilmoitettu asteikolla 1-10. Tarjolla oli isoa, punaista kolmosta ja pienempää keltaista vitosta. Herra Korianteria söi ekana vitosen, ja kakisteli lieskojen läpi, että niin kummat oli niitä tulisempia. Itse tykkäsin juuri vitosesta, mutta kolmonen oli ihan hyvä kompromissi. Chilien ostaminen on asteikoista huolimatta melkoista arpapeliä, ja ainakin ihana Unelias kokki Anna osasi kertoa oman lieskatarinansa. (Ja eikö olekin ihanaa, että Anna on tullut takaisin?)] 
• Pekonia (pellilliseen chilejä käytin hyvinkin kaksi pakettia pekonia, mutta toisaalta - kun minä käärin jotain pekoniin, minä todella käärin sen.)
• Philadelphia-juustoa (ja täysrasvaista sittenkin eikä mitään kamalaa kevytversiota. Tätä meni liberaalilla käytöllä vähän yli paketti, yhdelläkin olisi ehkä selvinnyt.)

Ääntä kohti!

Hep. Tämä ei ole oikeastaan mikään reseptipostaus - en tosin vielä tiedä, mihin tämä on menossa.

Halusin vain kertoa pari asiaa. Ensimmäinen asia on, että Herkku ja koukku on yksi ehdottomia lempiblogejani ja Jytiksen siellä kokkaamat tomaattilastut päätyivät meilläkin kokeiluun. Ne maistuivat todella kummallisilta, söin ne kaikki tunnissa, ja aion ehdottomasti tehdä toistekin - suosittelen kaikille, jotka pitävät vähän vinksahtaneesta.

Toinen asia on puolestaan ehkä jonkinlainen selitys - sikäli, kun sellaista kukaan kaipaa - sille, ettei minusta ole juuri kuulunut. Se alkaa tästä.

Olen viime aikoina kokkaillut melkoisen laiskanpulskeasti mitä sattuu - äsken juuri sotkin kananmunia ja jämävihanneksia pannulla ja tulin tyytyväiseksi - mutta enimmäkseen vähähiilihydraattista, kun se vaan nyt jotenkin toimii henkilökohtaisesti paremmin.

Tiedän, että kaikki te 3 lukijaani ette ehkä usko vähähiilihydraattiseen ruokavalioon, enkä minäkään sitä palvo. Olen kuitenkin huomannut, että kun en pupella leipää, pastaa, riisiä tai perunaa (mistään sokeripitoisesta nyt puhumattakaan) on verensokerini vuoristorata tasoittunut monorailiksi. Tykkään vuoristoradoista kovasti, mutta en suonissani. Pintapuolinen mutta yhtä painava syy on se, että - köhhh - se pitää painoni kurissa. Jopa laihduttaa. Ja kun mulla nyt vaan on tällanen kroppa.

Kaiken tämän seurauksena syömisestä on tullut sekä helpompaa että vaikeampaa.

Helpompaa koska:

• Voin paremmin samalla kun nautin ruoasta enemmän
• En saa nälkäkohtauksia joiden kourissa harkitsen grillaavani hiljaisella tulella jonkun työkaverini jalan, jos alakerran karkkiautomaatti ei toimi
• Kaupassa käyminen on helppoa ja hauskaa, kun 85% kaikesta ei kiinnosta yhtään
• Syön enemmän kasviksia kuin ikinä (tämä ei sinänsä ole vaikeaa, elin teinivuoteni siinä vakaassa uskossa, että sipsi on vihannes)

Vaikeampaa koska:

• Ruokailun eettinen puoli mietityttää enemmän. Vaikka omat arkikokkailuni ovat usein yllättävänkin lakto-ovovegehenkeen toteutettuja, tulee etenkin töissä syötyä iloisesti kalaa ja lihaa juuri alkuperästä välittämättä (ja jos minä en kysele, voimme varmaan kaikki olla yhtä mieltä siitä, että Sodexo ei todellakaan kysele) - enkä ole varma, onko kala ihan aina fiksumpi valinta, vaikka gravitoidun jostain syystä (eli puhtaan hedonismin vuoksi) yleensä kalatiskille. (Mestan kasvisruoat ovat oodeja hiilihydraateille.) Olen sitäpaitsi laiska kuin tapettu mato, enkä pyhistä puheistani huolimatta ole saanut itseäni Hakaniemen halliin yhtään ainutta kertaa katsomaan, että olisko siellä nyt jumaliste sitä luomulihaa. Onneks tossa K-kaupassa joskus on.
• Lisukkeiden vääntämisessä joutuu käyttämään vähän mielikuvitusta. 
• Risottoa tekee joskus kauheasti mieli. (Lomalla tein kaikesta edellämainitusta huolimatta Kulinaarimurulan sitruunarisottoa enkä tällä kertaa suolannut sitä liikaa. Tämä on takuulla maailmankaikkeuden paras risotto - teen aina tupla-annoksen, että jää sitten seuraavallekin päivälle, ja sitten lapioin sitä illalla suoraan jääkaapista, että EI KUULKAA VÄLTTÄMÄTTÄ JÄÄNYT.)

Olen luvannut itselleni, ettei vähähiilihydraattista elämäntapaa tarvitse tai ole syytä orjallisesti noudattaa - mulla on tapana viedä juttuja joskus äärimmäisyyksiin asti. (Joskus? Lähes aina. Siitä sitten seuraa maanisesti tuijottavia silmiä ja usein myös itkua ja hammastenkiristystä.) Elämästä saa nauttia, ja jos siitä joskus haluaa nauttia pitsan tai risoton muodossa niin se on erittäin ok - mutta jokapäiväiset nautinnot pyritään hakemaan vähän hiilihydraatteja sisältävästä ruoasta (ja sehän muuten ON hyvää, no problem there.)

Tämä kaikki on johtanut siihen, ettei ole oikein ollut mitään kirjoitettavaa. Ruoasta sinänsä on kiva puhua ja kirjoittaa, mutta sporadinen kokkausintoni ei oikein anna eväitä resepteistä kirjoittamiselle, etenkin kun epälaatuisiakaan ruokakuvia on vaikea ottaa siinä vaiheessa kun ape lepää jo kuvun pohjalla. Sitäpaitsi kuvittelin, että jos kerta tää on ruokablogi niin joka postauksessa on pakko olla resepti tai ruokablogien jumala lyö kapustalla päähän.

Mutta itsellenihän minä tätä aiemminkin kirjoittelin - joten tulkoon varoitettua, sisältö saattaa muuttua. En ehkä viitsi ottaa reseptipakostakaan enää stressiä. Kuulostaa ihan järkevältä, eiks? Eikö? No ei sitten.

En lupaa, että täältä tulee siis jatkossakaan löytymään edes vähähiilihydraattisia ruokaohjeita, mutta jos nyt joku muu haluaa inspiroitua, kannattaa lukea blogia nimeltä Kermaperse kokkaa. Se on sympaattinen, siellä on ihania ohjeita ja - mikä tärkeintä - hiilihydraattien vähentämisen kanssa tuntuu olevan järki kädessä.

Niin, ja kesällä rakastuin myös Voisilmäpeliin jonka kaikki muut tietenkin jo tiesivät. Olisitte voineet sanoa! (Ja että Maikkarin saitilla on jotain näin hyvää? Olen ällikällä lyöty ja helvetissä varmaan kaivetaan lapasia esille.)

End selitys.

Luulen, että jotain muutakin oli, mitä halusin kanssanne jakaa, mutta olen jo unohtanut sen ja sitäpaitsi eilinen ilta venähti, enkä halua kaivella muistiani liian tarkasti.

Kokeillaanpas taas jollain epähaastavalla.

Meillä on nykyään kaasuhella, ja se on silkkaa rakkautta. Ei sillä, että olisin silti tehnyt sillä juuri mitään; olen paistanut pinaattia, pekonia ja kananmunia - enimmäkseen, ja kananmunia lukuunottamatta, salaattilisukkeiksi. KOSKA EN OSAA ENÄÄ TEHDÄ MUUTA KUIN SALAATTIA. (Pekonia paistaessani ajattelen aina sitä, miten paljon Hanna Partanen tätä paheksuisi, ja hyrisen tyytyväisyydestä.)

Joten siis salaattia. Tunnustan vahvojen todisteiden edessä, että minulla on myös intohimoinen suhde kaaliin. Tässä syyttäjän esittämät todistuskappaleet:

1. Työpaikkaruokalassa oli yhtenä päivänä lisukesalaattivaihtoehtona kaalisalaattia. Työkaverini ei kohteliaasti sanonut mitään siitä, etten koko aterian aikana lakannut hehkuttamasta kaalisalaatin erinomaisuutta yleisesti ja sen kaalisalaatin erinomaisuutta erikseen. Jos olisin kehdannut, ja - olennaisemmin - aikaakin olisi ollut, olisin santsannut. Vieläkin harmittaa, etten tajunnut iltapäivällä käydä syömässä lounasta numero 2, kaalisalaattia kaalisalaatilla.
2. Pakotin kaverini Rafla-nimiseen ravintolaan, jonka lohi-avokadosalaattia oli hehkutettu Paras aika vuodesta -blogissa. Vasta kun kuorin lohta sivuun muistin, miksi olin suhtautunut niin pakkomielteisesti tähän salaattiin. Siinä oli KAALIA. Ja luvalla sanoen, se oli inspiroitunutta kaalia. Sydän tähän.
3. Halusin joskus kesämökille sipsien sijaan kaalia. Rouskuttelin sitä samaan tahtiin kuin sipsejä, which is to say, vauhdilla. Illalla kärsin vatsanpuruista (mutta sipseillä olisi ollut sama vaikutus.)

Uutta kaalia saa jo. Se on kyllä Unkarista, mutta Unkarihan on käytännössä Etelä-Suomea, sukulaiskielialue ja kaikkea. Ja varhaiskaalisalaatin ohjeen saa Hesarista.

Varhaiskaalisalaatti

• 400 g kaalia
• 1 punainen paprika
• nippu retiisejä

• 3 rkl öljyä
• 1 rkl valkoviinietikkaa (tämä on minusta vähän makuasia, rakastan etikkaisia kastikkeita joten lorautin reippaasti enemmän. Ja ensi kerralla laitan vieläkin enemmän! BUAHAHA!)
• 3 valkosipulinkynttä 
• ripaus maustepippuria (meillä oli vain mustapippuria. Lisäksi laitoin suolaa. Se oli varmasti kulinaristinen virhe, mutta minä tykkäsin.)

Silppua & sekoita vihannekset keskenään. Sitten sekoita kastikeaineet keskenään. Sitten sekoita vihannekset ja kastike. Sitten anna vetäytyä jääkaapissa niin kauan kuin maltat. Lopuksi: nauti.

En aio syödä muuta koko viikonloppuna. Ellen sitten vähän pekonia. Ja ehkä parsaa.

PS. Kaalin sekoittaminen majoneesiin on nähdäkseni todiste siitä, että maailmassa on virhe.

Hanna Jensen on uusi idolini. Jenseninkiusauksen mahtavassa perjantaireseptissä oli taivaallisten riisikevätrullien ohje. (En ole varma, ovatko nämä niitä vietnamilaisia kääryleitä, vai pitäisikö niitä vielä kypsentää?)

Tavoistani poiketen siitä on pakko kirjoittaa HETI (eikä viiden kuukauden päästä, kuten yleensä.)

Riisikevätrullat ovat mahdollisesti maailman yksinkertaisinta ruokaa. Jensenin kiusauksesta voi tarkastella muita täyteideoita, mutta meillä toimittiin näin:

Kevätrullat

Ota

• Riisipaperiarkkeja
• Avokadoa
• Graavattua lohta
• Kiinankaalia
• Chiliä maun mukaan
• Sitruunan mehua
• Korianteria
• Thaibasilikaa
• Soijakastiketta
  

Liota riisipaperiarkkeja yksi kerrallaan kuumassa vedessä puolisen minuuttia ja kuivaa pyyhkeen päällä. Täytä, rullaa, dippaa soijakastikkeeseen tai mihin nyt ikinä ja syö (liikaa - jouduin tekemään vielä toisen satsin.)

Tässä suttuinen kuva annoksesta numero kaksi, numeron yhden levättyä jo kuvun pohjalla:

Parasta on, että nämä ovat taatusti taivaallisia kasvisversionakin - siitakesienet voisivat sopia?

Aion kutsua koko maailman kylään syömään näitä. Aloitan siskoista, teitä on varoitettu. Nyt menen lepäämään vatsani viereen.