Ensin ajattelin aloittaa postauksen mahtipontisella latinankielisellä lausahduksella, muttei se sitten sopinutkaan.

Ruokablogin pitäminen oli aluksi tosi hauskaa, mutta viime aikoina se ei ole sitä ollut. Blogista oli itselleni oikeasti apua ja iloa kun opettelin ruoanlaittoa ja syömistä - voisi ajatella, että jälkimmäisen osaavat kaikki syntymästä saakka, mutta yllättävän vaikeaa se kuitenkin oli nuorelle naiselle, joka pitkään kuvitteli, että sopiva painoindeksi olisi noin 18.

Nyttemmin olen hyväksynyt pari tosiseikkaa elämässä, osittain kiitos Korianterilan ja osittain luultavasti ihan vain siksi, etten kolmenkympin tällä puolella enää jaksa niin kauheasti asiasta piitata. Mä oon ihan hyvä näin. Ruoka on asettunut elämässäni prioriteettilistalla korkeudelle, joka ainakin nyt tuntuu hyvältä; vaikka rakastankin hyvää ruokaa, olen samalla tajunnut, että riittävän hyvä riittää minulle ainakin itse toteutettuna. Eikä siitä oikein riitä sisältöä ruokablogiin. Korianteria siirtyy siis ihan virallisesti talviunille.

Olen salaa (tai nyt siis avoimesti) hieman kateellinen kaikille ihanille ruokabloggaajille, jotka jaksavat sekä innostua että innostaa - olisin kovasti halunnut olla samanlainen, mutta kun en ole, niin en ole.

Ruoan sijaan jaksan vääntää idioottimaisen monimutkaisia neuleprojekteja, joita kiroan jo siinä vaiheessa kun kerin lankaa vyyhdiltä.

Jatkossa aion yhä seurata ja kommentoida ruokablogeja - olette ihania. Omia jorinoitani jatkan Sivukirjastossa, jossa puhun kirjoista, todellisesta ja näköjään kuolemattomasta intohimostani. Lisäksi - sikäli kun jotakuta kiinnostaa - ruoasta, käsitöistä, vauva-asioista ja kaikesta muustakin, tarinoin täällä: Pudonneita omenoita.* Tervetuloa visiitille.

* Niin niin, tiedän, blokki on henkinen. Voisihan siitä kaikesta muusta jorista tännekin, vaan kun ei voi.

...The larch!

Ja näin, kun olen todistanut täydellisen nörttiyteni yhdellä mestarillisella iskulla, ajattelin vain mainita, että löysin vihdoin templaten josta pidän. Siihen valkoiseen en ollut ikinä niin kovin tyytyväinen.

Saa kommentoida, mutta ... tiedättehän ... en aio ottaa mitään negatiivista kuuleviin korviini :)

Sitäpaitsi oon niin onskuna kun sain importoitua Google Readerin blogilistauksen tuohon oikeaan laitaan, että lähestulkoon hihitän hysteerisenä. Ei tarvinnut käsin vääntää uusiksi. Ja käsin tehdessä ei ees ikinä muista päivittää siihen mitään, nyt on ainakin ajan tasalla ruokalukemistojeni suhteen.
Google, tiedän että olette alieneita jotka aikovat vallata maapallon, mutta rakastan teitä <3

Edit. Paitsi jos joku tietää, miten saan tuon Leia mais -linkin nimen muutettua jollekin kotimaisista kielistä, voi ilmoittautua nyt heti.
Edit2. Ei sittenkään mitään, osasin itse. Voitto!

Tuli tuolla Jokapäiväisessä leivässä mainittua oma henkilökohtainen inhokkini, ja ymmärsin, että sehän ansaitsee vallan postauksen.

Ruokaan liittymätöntä asiaa tämä on sikäli, että henkilökohtaisesti en oikein miellä Danonen tuotteita ruoaksi.
Danonen mainonta taas on silkkaa saastetta.

Joten, rakas lukija: Mitä seuraavista Danonen mainoksista/tuotteista sinä inhoat eniten?

a. Activia (tätä syömällä on ilmeisesti helpompi viitata kintaalla sille, että omat elämäntavat ovat pikalinja helvettiin / fast track vatsahaavaa kohti, ja sehän vasta onkin näppärää)
b. Actimel (flunssa pysyy poissa jos ostaa paljon, tosipaljon, pieniä muovisia uusiokäyttöön kelpaamattomia purtiloita)
c. Vitalinea (okei, purkki on läpinäkyvä, mutta kuka oikeasti haluaa nähdä miltä se nollaplus näyttää? Kerran kokeilin, ensivilkaisun jälkeen silmät kiinni.)
d. Danone Danonino ('nuff said. Tai kuunnelkaa se renkutus, kyllä se taas kohta töllöstä tulee.)

Kohta varmaan Danonen lakimiehet lähettää mulle jonkun haasteen. HAH.
Mutta sanottava on vielä, että meillä ei paljon jakseta boikotoida, mutta mikään Danonen viritys ei lähde nykyään kaupasta mukaan edes vahingossa. Ei vaikka ilmaiseksi tyrkyttäisivät. Kuntosali on joskus tyrkyttänytkin.