Aika aikaa kutakin

Ensin ajattelin aloittaa postauksen mahtipontisella latinankielisellä lausahduksella, muttei se sitten sopinutkaan.

Ruokablogin pitäminen oli aluksi tosi hauskaa, mutta viime aikoina se ei ole sitä ollut. Blogista oli itselleni oikeasti apua ja iloa kun opettelin ruoanlaittoa ja syömistä - voisi ajatella, että jälkimmäisen osaavat kaikki syntymästä saakka, mutta yllättävän vaikeaa se kuitenkin oli nuorelle naiselle, joka pitkään kuvitteli, että sopiva painoindeksi olisi noin 18.

Nyttemmin olen hyväksynyt pari tosiseikkaa elämässä, osittain kiitos Korianterilan ja osittain luultavasti ihan vain siksi, etten kolmenkympin tällä puolella enää jaksa niin kauheasti asiasta piitata. Mä oon ihan hyvä näin. Ruoka on asettunut elämässäni prioriteettilistalla korkeudelle, joka ainakin nyt tuntuu hyvältä; vaikka rakastankin hyvää ruokaa, olen samalla tajunnut, että riittävän hyvä riittää minulle ainakin itse toteutettuna. Eikä siitä oikein riitä sisältöä ruokablogiin. Korianteria siirtyy siis ihan virallisesti talviunille.

Olen salaa (tai nyt siis avoimesti) hieman kateellinen kaikille ihanille ruokabloggaajille, jotka jaksavat sekä innostua että innostaa - olisin kovasti halunnut olla samanlainen, mutta kun en ole, niin en ole.

Ruoan sijaan jaksan vääntää idioottimaisen monimutkaisia neuleprojekteja, joita kiroan jo siinä vaiheessa kun kerin lankaa vyyhdiltä.
Jatkossa aion yhä seurata ja kommentoida ruokablogeja - olette ihania. Omia jorinoitani jatkan Sivukirjastossa, jossa puhun kirjoista, todellisesta ja näköjään kuolemattomasta intohimostani. Lisäksi - sikäli kun jotakuta kiinnostaa - ruoasta, käsitöistä, vauva-asioista ja kaikesta muustakin, tarinoin täällä: Pudonneita omenoita.* Tervetuloa visiitille.

* Niin niin, tiedän, blokki on henkinen. Voisihan siitä kaikesta muusta jorista tännekin, vaan kun ei voi.

1 comments:

Muna-sinko said...

Kiitos hauskoista jutuistasi! Nauroin pari kertaa niin, että meinasin pudota tuolilta. Hyvät jatkot!